Viimeisinä vuosikymmeninä on aika ajoin nostanut päätään esille termi sirpaloituminen tai pirstaloituminen (engl. fragmentation). Sanakirjan mukaan termi viittaa yhteiskunnan sirpaloitumiseen eri sidosryhmien (engl. interest groups) kokoelmaksi. Olemme siis siirtyneet pois tietynlaisen yhtenäiskulttuurin ajasta sirpaloituneen kulttuurin aikaan. Enää ihmisten ei voi olettaa ajattelevan suhteellisen samalla tavalla asioista, vaan on yhä suurempia määriä mielipiteitä ja myöskin näiden mielipiteiden ympärille muodostuneita ryhmittymiä. Tämä asettaa haasteita myös pastoraaliselle johtajuudelle seurakunnassa erityisesti mikäli halutaan nähdä seurakunnan kasvua.
Mark McPeak (2001) käsittelee artikkelissaan Tackling Fragmentation and Building Unity in an International Nongovernmental Organization kansainvälisen järjestön sisäistä sirpaloitumista, jossa hän esittää muutaman mielenkiintoisen ajatuksen yhteyden ylläpitämiseksi järjestön sisällä. Ensinnäkin McPeak (2001, 489–490) kehottaa hyväksymään hajauttamisen faktana. Keskusjohtoisuuden sijaan tulisikin pyrkiä tietoisesti rakentamaan hajautettuja operatiivisia yksiköitä. Toiseksi McPeak (2001, 490) kuitenkin ohjaa pitämään projektien koordinoinnin matalalla profiililla ja järjestöä koskevien aloitteiden tekemisen päämajan tehtävänä. Kolmanneksi McPeak (2001, 490) neuvoo selventämään päämajan henkilökunnalle, että heidän roolinsa ei ole asioiden täytäntöönpano vaan tarkoituksen yhtenäisyyden rakentaminen. Kuitenkin McPeak (2001, 490) toteaa, että jännitteiden syntyminen päämajan ja hajautettujen operatiivisten yksiköiden välillä on väistämätöntä ja niissä tulisi pyrkiä luomaan hyväksyvää ilmapiiriä.
Mielestäni nämä McPeakin toteamukset soveltuvat myös seurakuntaan vaikkakin tietenkin pienin varauksin. Pastoraalinen keskusjohtoisuus on nykypäivänä varsinkin kasvukeskuksissa monille ihmisille vieras sekä hankalakin ajatus ja voisi olla tehokkaampaa seurakunnan johdon pyrkiäkin rakentamaan hajautettuja operatiivisia yksiköitä pitäen kuitenkin koordinoinnin ja koko seurakuntaa koskevien aloitteiden esille tuomisen itsellään. Näin seurakunnanjohto, pastori mukaan lukien, olisi enemmänkin voimaannuttamassa toisia toimimaan pyrkien itse rakentamaan yhteistä näkyä ja tarkoitusta toiminnalle.
Howard Clinebell (2011, 441), jo edesmennyt pastoraalipsykologian ja sielunhoidon professori Claremont School of Theology:ssa, esittää klassikkoteoksessaan Basic Types of Pastoral Care & Counseling: Resources for the Ministry of Healing & Growth, että viimeaikoina on löydetty uudelleen maallikkojen palvelutyön tärkeys myös seurakunnassa. Jokaista seurakunnan jäsentä tulisikin rohkaista käyttämään lahjojaan seurakunnan rakennukseksi. Tällaiseen tarvittavien mallien ja rakenteiden pystyttämisessä seurakunnassa olisi hyvä huomioida edellä mainittu sirpaloituminen ja pyrkiä luomaan hajautettuja operatiivisia yksiköitä mahdollisuuksien mukaan.
Lähteet
Clinebell, H. 2011. Basic Types of Pastoral Care & Counseling: Resources for the Ministry of Healing & Growth, 3. p. Nashville, Tennessee: Abingdon Press.
Mcpeak, M. 2001. Tackling Fragmentation and Building Unity in an International Nongovernmental Organization. Nonprofit Management & Leadership 11/4, 477–491.